• Ota yksi pieni leikki
• Tule pois sieltä, jos et osaa istua siellä!
• Jos et nyt tottele, et leiki koko päivänä enää!
• Miksi sun pitää häseltää koko ajan, koita nyt rauhoittua!
• Jos ei ruoka uppoa, jälkiruokaa on turha odottaa
• Kuka ottaa Petterin? Mä kuljen näiden kanssa. Ei näitä voi keskenään laittaa pariksi.

Leikki istui nurkan takana ja piteli korviaan. Sillä oli paha mieli. Ihan kuin joku olisi sivaltanut sitä korville edestä ja takaa. Pieni leikki? Jos et nyt tottele, niin et leiki koko päivänä? Näinkö häntä pienennettiin omasta itsestään, kuin olisi ollut joku mitäänsanomaton olento, jolla ei ollut oikeaa, omaa sielunelämää.

• Maailman paras varhaiskasvatus
• Leikki on varhaiskasvatuksen keskeisin työtapa
• Lapsi kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa

Leikki pyöritteli lauseita mielessään. Saako olla eri mieltä, se ajatteli. Toiminnassa käytetty ja kuultu kieli kuulosti ikivanhalta pedagogiikalta, sellaiselta ajalta, josta leikki oli kuullut tarinoita isovanhemmiltaan. Jos ei käyttäytynyt kunnolla, joutui nurkkaan häpeämään. Jos ei osannut vastata oikein, sai koulussa karttakepistä päähän. Miksi nämä nykyajan aikuiset puhuivat lapsille niin rumasti? Miksi aikuiset määrittelivät kommenteissaan jo valmiiksi, millaisia lapset heidän mielestään olivat. Miksi ei saanut olla vilkas, riehakas tai puhelias? Miksi kaverin kanssa ei saanut kulkea parijonossa? Miksi ruokaa oli pakko syödä tai maistaa ellei pitänyt ruuan mausta? Miksi lapset saivat seurustella leikin kanssa keskenään ovi kiinni? Miksi kukaan aikuisista ei osallistunut ulkona lasten kanssa leikkiin ja toimintaan? Miksi leikin kanssa seurustelevaa aikuista pilkattiin aktiiviseksi ”äläainajaksatyypiksi”? Olivatko nämä päiväkodin aikuiset itse häpeällä kasvatettuja? Joutuneet nurkkaan, kun eivät olleet ymmärtäneet käyttäytyä kunnolla? Miksi toimintaa ei suunniteltu niin, että kaikilla olisi ollut lähtökohtaisesti mukavaa?

Leikki ei voinut laskea käsiä korviltaan, sillä sen oli vaikea sietää puhetta, jota kuuli. Leikkiä kuumotti, sen vatsaa koski ja sielua särki. Lapsethan olivat lapsia. Lapset eivät olleet mini-aikuisia tai luonnostaan järkeviä, muutenhan lapsi ei olisi ollut lapsi. Mitä ylipäänsä oli järkevyys? Oliko se aikuisten yksinoikeus ja ainoa oikea tapa hahmottaa maailmaa? Mikä oli järkevyyden vastakohta, järjettömyys? Se vasta olikin lasten mielestä kiinnostavaa. Kaikenlainen absurdius.

Itseasiassa, jos pysähtyisi todella kohtaamaan lapset heidän maailmastaan käsin, huomaisi miten paljon viisautta heidän sielun elämässään on. Lapsethan ajattelevat luonnostaan asioista laaja-alaisesti. ”Laaja-alaista toimintaa on se, että laajentaa sitä mitä jo osaa”, sanoi eräs kuusivuotias aikanaan tai ”se on sitä, että ajattelee laajasti”. Viisaasti pohdittu. Laajentaa osaamista. Kuka laajentaisi näiden aikuisten osaamista? Laaja-alaiseen osaamiseen kuuluu olennaisesti ajattelun taitojen kehittäminen. Kuka opettaisi aikuisia ajattelemaan uudella tavalla? Mitä jos aikuiset kuulisivat puheensa, jota puhuvat? Tapansa, jolla vuorovaikuttavat? Ei pelkästään lasten vaan myös toistensa kanssa. Herättäisikö se heitä huomaamaan, että käytetty kieli ei vastannut millään muotoa nykyajan varhaiskasvatuksen vaatimuksia. Oliko aikuiset siis tottelemattomia lain edessä? Kuka tulisi sakottamaan rikkeestä? 

• Kielirikkomus 1000 e
• Asennevammaisuus 4000e
• Tylyttäminen 2000e
• Huomiotta jättäminen 3000e
• Työkaverin pilkkaaminen leikkimisestä 5000e

Ajatusleikki oli kutkuttava. Mutta lopulta arvoton. Ei raha ongelmaa ratkaise, leikki mietti. Eihän kenelläkään olisi edes varaa maksaa sakkoja. Mutta mikä herättäisi aikuisia huomaamaan oman puheensa merkityksen. Mahtoiko aikuiset ymmärtää millaisia jälkiä tällainen puhe jättäisi näihin lapsiin? Ihminen kun on rakentunut siten, että jokaisesta kohtaamisesta jää kehoon ja mieleen muistijälkiä. Pieniä tai suuria. Miksi leikillinen puhe tai asennoituminen oli niin vaikeaa? Miksi vakava oli pedagogisesti pätevän synonyymi? 

”Tule pois sieltä salista, jos et ymmärrä miten siellä kuuluu olla! Pöytähommiin sitten rauhoittumaan.” Mitä tarkoittaa rauhoittuminen? Miksi kukaan ei ohjannut tai opastanut? Lapsen käsitys on usein eri kuin aikuisen. Kuka tai mikä määrittelee lopulta mikä on oikein ja mikä väärin? Leikki ei nähnyt keskustelua tilanteesta, ei ratkaisukeskeistä otetta, jossa olisi otettu huomioon lasten ja aikuisten näkemykset. Ei ohjeistusta, ei ohjausta. Ei sopimusta.  Miksi aikuinen ei ollut mukana ohjaamassa tilannetta? Eikö aikuinen ymmärtänyt kuinka tärkeää aikuisen tuki leikkitilanteessa on myös lapsen eettisen ajattelun kehittymisen kannalta? Ymmärsivätkö nämä aikuiset, että lapsena kuultu puhe rakentuu ajan kanssa sisäiseksi ääneksi, jota aikuisena kuulee elämän eri tilanteissa. Näihin kytkeytyy usein myös vahva syyllisyys. Syyllisyyden tunne pitää huolen siitä, että tunnelma ja painotus siirtyvät helposti sisäisestä puheesta ulos vuorovaikutukseen. Aikuiset eivät huomaakaan, kuinka suusta ilmestyy verbaalisessa muodossa ulos mummi, äiti, isä tai ”siskonkumminkaimanserkku”. Kenen ääni näiden aikuisten puheessa siis kuului? Kuka heissä komensi, kun he ärsyyntyvät lasten temppuiluun. Mikä tilanteessa heitä ärsytti? Itse toiminto, aikuisten oma osallistumattomuus tilanteessa vai oma muistijälki siitä, että toiminta ei ollut kovin järkevää. Miten edes ollaan kunnolla? Kenen kunnolla sitten ollaan? Jos ollaan koko ajan kunnolla, lakataanko vähitellen olemasta ollenkaan?

Leikki suhtautui omaan itseensä kunnioittavasti, sillä se tiesi, että jokainen kohtaaminen oli itsessään arvokas, jonka se sai lapsen kanssa jakaa. Leikki tiesi, että sillä oli päiväkodin arjessa painoarvoa. Se oli itsessään kultaa tai timanttia. Tai ainakin olisi pitänyt olla. Ainakin lain mukaan. Se tiesi, että uusi varhaiskasvatuksen aika toi mukanaan vahvan ajatuksen lapsen kasvusta ja kehityksestä vuorovaikutuksessa aikuisten ja muiden lasten kanssa.  Leikki mietti itsekseen, että oikeastaan tätä taustaa vasten oli hämmästyttävää, että kasvattajayhteisöissä ei keskusteltu yhdessä millaisessa vuorovaikutuskulttuurissa yhteisö eli, kasvoi ja kehittyi. Vuorovaikutusta ei suunniteltu, siitä ei keskusteltu eikä tietoisesti otettu huomioon toiminnan suunnittelussa. Suunniteltiin kyllä sisältöä, auringonkukka-askartelua ja materiaaleja. Ei sitä kuka tekee, missä tekee, kenen kanssa tekee eikä etenkään miksi tekee. Kuka vuorovaikuttaa ja miten, kenen kanssa ja millä tavalla.  Leikki mietti, miten näille aikuisille Vasun sanoma oli auennut, sillä toiminnassa se ei näkynyt lainkaan. Puhe, jota leikki kuuli, oli kaukana siitä tavoitteesta, että päiväkodin henkilöstön tuli olla sensitiivistä, jossa korostui emotionaalinen herkkyys kuulla ja nähdä lasten tarpeita ja aloitteita. Sen sijaan Leikki kuuli leikilliselle toiminnalle hymähtelyä ja nonverbaalisia viestejä lasten suuntaan…”Älä lähesty, Älä juttele, Älä tule tänne en jaksa sinua juuri nyt – viestejä”. Miten tässä ilmapiirissä sitten kasvetaan, alaspäinkö? 

Miten päiväkodin työntekijät eivät oivaltaneet, että juuri keskusteluissa ja jutteluhetkissä lasten vuorovaikutustaitoja tuetaan, laajennetaan sanavarastoa ja opetellaan yhteistä, kielellistä leikkimistä. Eikö aikuiset ymmärtäneet vastuutaan vuorovaikuttajina, paitsi suhteessa lapseen myös suhteessa psyykkiseen ja sosiaaliseen oppimisympäristöön. Eikö aikuiset tiedostaneet, että kielellinen ympäristö on merkittävä lapsen kasvualusta, jossa lapsi rakentaa käsitystään itsestään ja maailmasta. Millainen olen, miten minuun suhtaudutaan, milloin minuun tai käytökseeni hermostutaan, olenko arvokas, enkö ole rakkautesi arvoinen?

Ja sitten se reflektointi. Jos ei vuorovaikutusta ja leikkiä suunniteltu, ei myöskään tapahtunut arviointia eikä reflektointia. Jälkimmäinen oli käsite, josta Leikki kuuli aidosti kysyttävän: ”Reflektointi, mitä se edes on?”. Niin. Ja kuitenkin Vasun mukaan kasvattajan oma kasvu tapahtuu itsereflektoinnin kautta. Miten voi reflektoida, ellei tiedä tai tiedosta mitä se on. Reflektointi tarkoittaa oman toiminnan tervettä, kriittistä tarkastelua. Ellei lastentarhanopettaja, lastenhoitaja tai avustava henkilökunta reflektoi tietoisesti omaa kasvattajuuttaan yhdessä ja erikseen, kuka heissä oikeasti kasvattaa? Kenen tapa vuorovaikuttaa, puhua tai olla olemassa aikuisen kautta välittyy? Kasvua, kehitystä ja oppimista tapahtuu vain, kun tunnustetaan nykytila ja tiedostetaan mitä pitää tiedostaa. Ellei aikuinen ole työstänyt omaa ihmisyyttään ja siihen vaikuttavia tekijöitä, on vaarana, että ammatillinen tietotaito ei siirry teoriasta käytäntöön. Ei riitä, että tietää. Tieto ei automaattisesti jäsenny eikä näy ammatillisuudessa. Kehitystä voi tapahtua vain arvioinnin kautta ja vain sovittua voi arvioida.  Leikki muisteli lämmöllä päiväkoteja, joissa reflektointi oli aktiivinen osa toimintaa. Jossa lapsia arvostettiin ihmisinä, joilla oli oma mieli, tahto ja toive.  Jossa lasten kanssa neuvoteltiin, keskusteltiin, pohdittiin valintoja, niiden seurauksia ja opeteltiin ihmiseksi kasvamista, yhdessä. Jossa pysähdyttiin yhdessä oman vuorovaikutustyylin eteen johtajan tuella. Jossa tiimissä pohdittiin kunkin kasvattajan luontaista temperamenttia ja tapaa olla olemassa. Jossa johtaja oli peilinä, arvostaen mutta vaativasti toi esille sen mitä kasvattaja ei itse itsessään nähnyt. Jossa johtaja kysyi, mitä luulet, että miltä toimintasi toisista näyttää ja tuntuu? Tiedostatko mitä tuot tilaan, kun tulet tilaan? Mitä mukanasi tulee? Huomaatko, miltä puheesi kuulostaa? Minusta puheesi kuulostaa väsyneeltä, oletko uupunut? Mitä tarvitset, jotta toimintasi muuttuu? Oletko miettinyt, miksi teet tätä työtä?

Leikki oli Vasunsa lukenut. Se tiedosti itse roolinsa omasta itsestään käsin ja oli hämmentynyt työyhteisön negatiivisuudesta. Sitä hämmensi myös se, ettei asiasta puhuttu missään koskaan yhtään mitään. Kuinka paljon olikaan päiväkoteja, joissa leikki ei löytänyt paikkaansa keskeisenä sisältönä ja toimintatapana. Jossa se sai taistella olemassaolon oikeudestaan, vaikka lain mukaan sillä oli täysi oikeus olla olemassa omana itsenään, vaikuttaa ympäristössä ja olla näkyvissä kaikissa eri muodoissaan. Kuinka paljon olikaan yhteisöjä, joissa työntekijät vetäytyivät vastuustaan papereiden taakse kiireeseen vedoten. Puhumattakaan johtajista. Kun kukaan ei johtanut arjen pedagogiikkaa, laivaa vei se, joka oli vahvin. Vahvin ei välttämättä ollut pedagogisin eikä ainakaan jaksanut seurustella leikin kanssa. Vahvin saattoi olla korkeasti koulutettu, teoriassa asiantuntija mutta käytännössä leikki oli vahvimman mielestä väsyttävää ja vei aikaa oikealta oppimiselta. Hmm…ja mitä olikaan se oikea oppiminen? Tai mitä tarkoitti asiantuntijuus lapsen näkökulmasta?

Kuka lapsen maailmassa olikaan oikea pedagogi? Leikki on kasvattajan keskeisin työtapa. Entä ellei varhaiskasvatuksen henkilöstö oikeasti syvällisesti ymmärrä leikin olemusta eikä osaa ottaa leikkiä kumppaniksi matkalle? Minkä pohjalta asiantuntijuus arjessa tällöin rakentuu?

Leikki mietti, kuinka paljon oli olemassa päiväkoteja, joissa Vasun sanoma oli vielä pelkkää mustetta paperilla?

”Leikki on kaikki. Leikissä on kaikki. Jotta lapsi voi löytää tämän, on aikuisen ymmärrettävä olla kaikki eli olla leikki.”

Kun siis seuraavan kerran huomaat ärsyyntyväsi lapseen, lakkaat kuuntelemasta ja sorrut naputtamiseen tai komentamiseen…

Kysy itseltäsi – Kuka minussa puhuu?