HANNELANDIAN KOULUTUSTOIMINTA

Leikin Voima Special – pedagogiikkaa palleroille

”Osallistuin Hannelandian Leikin Voimaa special -Pedagogiikkaa palleroille kursseille 10.4.2018. En toimi varhaiskasvattajana. Olin kokemassa tämän kurssin omana itsenäni, tunneprosessoijana, neljän lapsen äitinä eli vanhempana. Kaikkein tärkein osallistuja kuitenkin oli minun oma sisäinen lapseni. Äitini kutsui minua pienenä lapsena Pallerokerhon jäseneksi. Rohkeasti kai hyppäsin olemaan tässä joukossa juurikin sellainen. Aikuinen lapsen roolissa. Melko nihkeänä heittäytyjänä luulin rikkovani kaikki mukavuusalueeni. Mutta ei, sellaisia rajoja ei tullutkaan lainkaan vastaan.

”Ilman antautumista hetkeen, Päivään, jolloin aika katosi, leikin ydintä voi olla mahdotonta tavoittaa. Jos kasvattajalla ei ole kokemusta leikin flowsta, hän suorittaa leikkiä ulkoapäin” (Hannen tekstistä)

Niin. Kasvattajana ja vanhempanakin näin voi käydä. Voi suorittaa elämää ja arkea, lapsen arkea ulkoapäin. Päivästä toiseen ja se päivästä toiseen on kuitenkin pikkuisen ihmisenalun elämä.

Hannen luennolla teksti ”Päivänä, jolloin aika katosi” oli siis kohtia, jotka menivät syvälle sydämeen. Herkisti, liikutti ja hyvällä tavalla jälleen syyllisti. Peilaten juurikin äitiyteni alkutaipaleella heikkoa osallistumistani lasteni leikkiin tai ylipäätään kun kotityöt aikoinaan veivät mehut ja tuntuivat olevan päätyö. Kun vahvaa tunneprosessia itseni kanssa tehneenä nyt huomaakin, että läsnäolo lisääntyy kuin itsestään, aika katoaa ajoittain ja ei tarvitse enää suorittaa olemista lasten kanssa tai ylipäätään missään asioissa. Että kaikelle on aikansa ja kyllä aikaa riittää aina, jos on tahtoa. Syyt kiireen takana on aina muokattavissa. Pitää priorisoida. Pitää tuntea. Ja kun voi tunnistaa vahvan syyllisyyden esim. läsnäolottomuudesta voi aidosti kokea sen tunteen ja päästää irti. Siten vain aito anteeksianto on mahdollinen itselle ja eheytyminen ja uudenlainen käytöstapa voi alkaa. Itsensä kohtaamisen kautta toisten kohtaamisen syvenemiseen.
Kaiken kuulemani/kokemani pystyin siis heijastamaan myös kotiini ja vanhemmuuteeni. Läsnäolo, osallistuminen, kohtaaminen. Elintärkeää. Kasvatammeko itsestäänkin irrallista aikuisväestöä, vai itseensä luottavia ja yhteenkuuluvuutta tuntevia. Kaikki tämä lähtee sieltä ruohojuuri tasolta lapsuudesta. Kaiken tämän soisin mahdollisimman monen vanhemmankin tavoittavan. Oman lapsuuden ja sen haavat. Kaikki lähtee ja heijastuu tilasta aikuisesta lapseen, eikä toisinpäin. Lapsi ei vie energiaa, lapsi ei tarkoita pahaa sinulle, lapsi ei ymmärrä aina tunteitaan. Meidän pitää heijastaa tervettä itsetietoisuutta heihin. Parhaan kykymme mukaan.

”Päivänä, jolloin aika lakkasi olemasta, kohtasimme leikin. Paljaana riisuttuna, omana itsenään. Päivänä, jolloin aika lakkasi olemasta, leikki synnytti sillan kahden kulkijan välille. Silta oli sydämenmotoinen, kepeä, kirkas ja värikäs. Leikki oli vahva ja sen synnyttämää siltaa oli turvallista kulkea. Kumpikin meistä tiesi, että kaikki oli tässä. Hetkessä.”
(Hannen tekstistä minua syvästi koskettanut kohta)

Tämä lause kiteytti omalta osaltani koko kurssin sisällön. Liikutti, itketti. Näin oli varmaan tarkoituskin. Aika katosi. Täysin. Kaikista rooleista riisuttuina iso joukko aikuisia pääsi irrottamaan kaikista rajoitteista ja musiikin, liikkeen, rytmiikan, vahvan sykkeen, kosketuksen, ja vahvan pedagogisen tietotaidon voimin.

Jo alkuseremonian rantapallot, laulut ja piirissä kulkeminen tuntui niin hyvältä. Keho ja mieli rentoutui ja palasi johonkin hyvin kauas lapsuuteen. Silloin olo oli usein irrallinen, ei tiennyt mihin kuului. Hetkittäin kursseilla saatoin kokea lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu, kun kasvattaja on leikkihetken tai ylipäätään hetken sisällä, eikä sen ulkopuolella. Flow-tilassa itsekin nauttien. Mittaamattoman arvokasta. Ja ihana nähdä, että iso joukko varhaiskasvattajia on tällä mielellä omassa työssään meidän pienten pallerojen kanssa. Osa heidän matkaansa. Minä koen tämän kaltaisen työn mittaamattoman arvokkaana.

Tavallaan tulin kursseille kovinkin ulkopuolisena. Hetkeäkään en tuntenut sitä. Koinkin yhteenkuuluvuutta, turvaa, vahvaa yhteyttä itseeni ja muihin, rohkeutta olla minä ja aistia ihan kaiken joka solulla. Vahva yhteenkuuluvuudentunne, kun kaikki toiminta nivoutui energeettisesti yhteen meissä kaikissa ja antoi musiikin ja leikin viedä. Pääsin juuri siihen kokemuksen ytimeen, jonka lapsi kokee kun ympärillä on turva ja läsnäolo ja aika katoaa. On vain tämä hetki, eikä kiire mihinkään.

Harvoin olen kokenut elämässä näin vahvaa autenttista, avointa ilmapiiriä. Iloa ja valoa koko laitos pullollaan. Nämä kurssit ovat niin paljon muutakin kuin varhaiskasvatuksen pedagogiikka. Jokainen siellä ollut varmasti koki samaa kuin minä ja eheytyi sisältään. Jokaisessa meissä asuu se pieni lapsi ja kaikilla pienillä lapsilla on kohtia elämänkaaressaan, jolloin kaikki tarpeet ei ole täyttyneet. Tämmöisissä hetkissä kun aika katoaa saavuttaa itsestään ja siitä pienestä lapsesta sisällään palan takaisin ja eheytyy. Kun sisäinen lapsi meissä eheytyy, voimme antaa niin paljon enemmän itsestämme lapsillemme, hoidettavillemme ja ihan kaikille kaikissa kohtaamisissamme elämässä.

Koin vahvasti päivän, jolloin aika lakkasi olemasta. Ja kyllä, sanoma tuli vahvasti perille ihan jokaisessa hetkessä ja kohtaamisessa kurssin aikana.”

Kiitos❤. Tässä kiteytyi paljon.

” Siinähän se juttu just onkin, olisin halunnut jo syksyllä hienon kaavion siitä, miten tarinallinen leikki alkaa, etenee ja loppuu ja kun Hanne ei tätä meille valmiina tarjonnut, en ymmärtänyt. Että miten voin muka suunnitella kuukausien, jopa mahdollisesti koko kauden kestävää leikkiä. Ja eikö tämän pitäisi olla lapsista lähtevää, luovaa leikkiä, eihän sitä edes voi suunnitella. Siis mitä tää koko juttu nyt oikein on, eihän tämä nyt ole yhtään sitä, mitä leikki sen aidoimmassa merkityksessä on?? En ymmärrä, enkä ehkä haluakaan…”

Kahvipöydässä, kahden kesken, Hanne kysyi jotakin meidän osastosta. Hän oli nähnyt siellä kuulemma siemenen, pienen alun jollekin. Sanoin jotakin. Sitten sanoin sen, mitä olin päässäni ajatellut: ”Mä en nyt tajua tätä juttua, enkä oikein tiedä mitä mieltä olen koko asiasta. Voitko nyt kertoa miten me muka saadaan tarinallisuuden, osallisuuden, luovuuden ja leikin flown ytimet YHDISTETTYÄ?? Meillä on siellä tämmöinen alku ja täky tähän alkuun saatu lapsilta, mutta mitä me nyt tehdään sille?”

Se, mitä sain vastaukseksi, ei suinkaan ollut valmis kaavio tarinallisen leikin etenemisestä, koska sitä se ei ehdottomasti aidoimmillaan ole, nyt sen jotenkin pienesti jo ymmärrän. Se, mitä sain, oli rakennuspalikoita ja oivalluksia tarinallisen leikin taustalta, jotka johtivat omaan pohdintaan ja omiin oivalluksiin ja sitä kautta tiimin yhteiseen pohdintaan, päätöksiin ja oivalluksiin. Se, että jokaisen on kerta kaikkiaan lähdettävä rakentamaan oma prosessissa itse, niistä pienestä kiinnostuksen murusista, joita lapset arjessa tarjoilevat eikä kukaan voi sitä prosessia/projektia etukäteen suunnitella tai tietää mihin se johtaa. Ja tämä jos jokin on äärettömän vaikeaa! En voinut suunnitella, kaikki langat ei olekaan mun käsissä! Ensimmäinen ajatus, jonka tuon keskustelun jälkeen kirjoitin itselleni ylös, oli: LUOTA PROSESSIN VOIMAAN!

Toinen, ehkä alkuunpääsemisen kannalta vielä tärkeämpi ajatus oli tämä: ”Yhden teeman tai aiheen ympärille kootut palaset voivat näyttäytyä aikuisille eheänä ja loogisena kokonaisuutena, mutta lapsille se ei sitä ole ilman kaiken kokoavaa leikkiä.” Meillä oli jo lasten leikeistä noussut aihe ja oli luotu siihen liittyvää maailmaa saduilla, musalla, lauluilla, kädentaidoilla, keskusteluilla ym. Oli myös tuettu silloin tällöin esiin pulpahtelevia aiheeseen liittyviä leikinpoikasia. Mutta mitä sitten? Niin, se kaiken kokoava leikki. Tiimin kanssa käytimme paljon aikaa näillä main keskusteluun siitä, että tämä on oikeasti nyt se suunta, johon toimintaamme viemme, vaikka ”tuloksia”, onnistumisen kokemuksia ei vielä juuri ollut havaittavissa ja olimme kaikki hyvin uudella maaperällä työtavoissamme. Sinnikkäästi vaan päätimme jatkaa matkaamme nostaen tarinallisen leikin nyt vielä suurempaan keskiöön.

Tarinallinen Leikki ei tullut mukaan ja jäädäkseen ihan tuosta noin vain, ei totisesti. Kalenterista piti tietoisesti raivata tilaa tälle projektille ja aina pitää mielessä: luota prosessin voimaan! Piti pitää tuntosarvet kokoajan herkillä; mitä lapsille voisi tällä viikolla tarjoilla projektimme/tarinallisen leikin tiimoilta ja sitten katsoa mihin se johtaa. Konkreettiset elementit auttoivat parhaiten lapsia pääsemään prosessin imuun: pieni sorminukke hai, joka seikkaili mukanamme yli puoli vuotta sekä iso leikkilaiva, jonka yhdessä lasten kanssa suunnittelimme ja rakensimme.

Kun tarpeeksi olimme antaneet projektille aikaa, rakentaneet konkreettista leikkiympäristöä, johdatelleet ja kutsuneet lapsia mm. sadun ja seikkailun elementeillä mukaan tähän merellisen leikin maailmaan, jotain tapahtui. Humps vain, yhdessä hetkessä. Projekti lähti lentoon!!

Tarpeeksi vankka tarinallisen leikin pohja oli rakennettu, jotta se kannatteli, kutsui ja lähti elämään omaa elämäänsä lasten mielissä, eikä se enää katsonut aikaa eikä paikkaa; kotileikissä, autoleikissä, piirrustuksissa, metsäretkillä, käsipesulla ja ennen kaikkea leikkilaivamme ja pikku-hain ympärillä. Seikkailunnälkä oli syttynyt meidän ryhmässä ja aivan uusi maailma raottanut oviaan meille. Kiitos Hanne ja meidän tiimi!”

”Olen tietoisesti antanut ajan kulua ja seurannut ja keskustellut väkeni kanssa leikistä ja ihanasta, motivoivasta koulutuksesta, josta saimme nauttia johdollasi. Koulutus oli niin onnistunut, että enpä pitkän työurani aikana ole moista kokenut. Olen kovasti miettinyt, mitkä tekijät edesauttoivat, että koulutus oli niin onnistunut:
– sinun persoona, sitoutuminen ja innostunut otteesi aiheesta, sata laudassa antoi uskottavuutta.

Innosti….

– Koulutus oli niin konkreettinen; tulit meille päiväkodille, näytit…rakensit….hankit….kerroit.

Meillä on aina leikitty. Rakennettu leikkiympäristöjä, pidetty leikkiä ehdottoman tärkeänä, mutta sinun käyntisi toi syvyyttä ja pedagogiikan korostusta siihen vielä enemmän mukaan. Tänä päivänä meillä edelleenkin keskustellaan leikistä, rakennetaan leikkiympäristöjä, suunnitellaan ja toteutetaan pitkäkestoisia projekteja ja leikitään…leikitään ja ……

Väki on niiiiiiiin innostunut!!!

Olen myös kehityskeskusteluissa ottanut aina mukaan keskusteluun myös koulutuksesi annin. Pedagogiikka on korostunut kovasti. Myös tiimeissä keskustelut leikin merkityksestä ja syvyydestä. ”Nyt minä mietin ja pohdin paljon enemmän leikkiä pegagogiikan näkökulmasta, olen aina tiennyt leikin merkityksestä ja huomioinut sen, mutta nyt vielä enemmän omaa rooliani siinä”.

Kiitos sinulle, oli mahtava kokemus, joka jäi näin vahvasti elämään arjessa.