Leikki oli riemuissaan. Sen posket hehkuivat ja sydäntä lämmitti. Mieli oli iloinen ja kirkas. Se tunsi itsensä niin onnelliseksi, että olisi voinut heittää kuperkeikkaa päiväkodin suurella käytävällä. Haija oli palannut. Ja se teki Leikin iloiseksi jälleennäkemisestä. Leikki tiesi nimittäin tarkalleen, mitä oli nyt odotettavissa. Sinäko et vielä tiedä? Etkö tunne Haijaa?

Avaa sydämesi ja laskeudu sillalle. Siellä se Haijakin yleensä on.

Monta päivää Leikki oli taas kuunnellut sanoja, jotka lensivät tikarin lailla ilmassa. Suoranainen viuhunta kävi ulkona ja sisällä. Retkillä tikareita tippui edestä ja takaa.

Onko tämä teidän mielestä parijono?

Otatte sitte vaan ihan jonkun pienen leikin, mä en teidän jälkiä ala siivoomaan täällä iltavuorossa!

Joo-o, huutakaa vaan vielä vähä enemmän…

Ei kai tänne nyt mitään omaa unikaveria voi ottaa, mitä kaikkia pöpöjä niistäki leviää?

Ensin syöt ruuan, sitten saat leivän. Turha pyytää leipää ennen kuin kaikki on syöty.

Kuka on taas levittänyt kaikki lelut laatikosta tänne? 

Näitä ja monia muita, sanoja, jotka sivalsivat tikarin lailla suoraan Leikin sydämeen. Miksi ne eivät kuuntele? Monia sanoja ja vain vähän tietoisuutta. Paljon ohjeita ja vain vähän syliä. Jonossa, rivissä, kunnolla, yksi kerrallaan, kävellen, suoraan, rauhassa…Paljon paljon paljon paljon…paljon kaikkea vaan ei lämpöä. Tämäkö nyt oli sitä paljon puhuttua pedagogiikkaa?

Eräänä päivänä saapui Haija. Leikki tunsi Haijan jo vuosien takaa. Haija ei koskaan puhunut rumasti. Kieli ei kieltänyt eikä turhia kysynyt. Haijan hahmo ei astunut lapsen päälle eikä vanhemman yli. Haijan tullessa töihin, hän pysähtyi eteiseen. Laittoi oman takin naulakkoon ja työtakin päälle. Työtakki oli kirkas ja kullanhohtoinen. Hohto heijastui Haijan sydämestä silmiin. Silmissä oli avoin ja kirkas katse. Katse tuntui sanovan ”Pom pom pallero, kultakukka Kullero, mikä leikki tehtäis, minnekä me mentäis?”

Haija astui aina ovesta sisään aika taskussaan. Siellä se pysyi, koko työpäivän ajan. Leikki oli  oppinut kauan sitten, miten Haija ajatteli ajasta. ”Aikaa on monenlaista”, oli Haija selittänyt. Mutta päiväkodissa aika oli aina Haijan taskussa. Sinne se oli kadonnut tai kadotettu. Aikahan on kuin rannaton  virta. Se soljuu purona päivien läpi. Aika ei lopu ellei aikuinen sitä tietoisesti lopeta. Haija ei myöskään käyttänyt samoja sanoja kuin muut. Haijalla ei ollut koskaan kiire, sillä Haijan sanoin: ”Minulla on kaikki se aika minkä tarvitsen”.

Haijan suusta ei tullut ”suoria sanoja”. Sen sijaan Haijan korvat asettuivat lasten kanssa automaattisesti kuunteluasentoon. Kenties korvat kuuntelivat eri suuntiin, sillä kuunneltavaa riitti ja kertojia oli aina jonoksi asti. Haijalla ei myöskään ollut sääntöjä. Haijalla oli sopimuksia. Odotusten sijaan oli opastusta. Vaatimusten tilalla välittämistä.

Haija oli omanlainen. Erilainen. Leikki tiesi myös Haijan syvän ja kipeän salaisuuden. Haijaa kiusattiin. Salaa. Avoimesti. Sanoilla ja teoilla. Leikki arveli sen johtuvan siitä, että Haija muistutti Maija Poppasta. Lapset kutsuivat ja Haija saapui sateenvarjollaan, liiteli tyynesti maahan ja pyyhki pölyt mekostaan. Ja meni sinne, missä häntä eniten tarvittiin. Ja Haijaahan tarvittiin, aina ja kaikkialla.

Haijasta huokui tietoisuus ajasta ja paikasta. Haija tiesi täsmälleen tehtävänsä ja oli aina valmiina toimimaan. Silloinkin, kun häntä pilkallisesti iskettiin sanoilla selkään. Silloinkin kun yhteisö ei ottanut häntä vastaan. Silloinkin kun johtaja kyseenalaisti koko yhteisön kuullen hänen ammattitaitonsa. Tuollaisina hetkinä yhteisö pidätti henkeään, miten Haija nyt reagoi, miten vastaisi. Tulisiko tästä kaikkien aikojen ammatillinen kamppailu? Missä nyrkkeilyhanskat?

Ei niistä koskaan aitoa kamppailua tulisikaan. Leikki tiesi sen. Haijaa johdattivat suuremmat voimat. Haija otti iskut vastaan, mutta ei ottanut niitä itseensä. Haija tiesi, että epävarmuus ja pelko saivat ihmiset käyttäytymään oudosti. Heikkous paistaa kilometrin päähän, vaikka vahvin luulee, että mitään ei näy. Kuinka väärässä he ovatkaan, Leikki ajatteli hiljaa mielessään. Niin väärässä ja kaukana totuudesta. Samoin kuin lapset aistivat kaiken, Haijan kaltaiset näkevät lävitsesi. Heikkous kietoutuu mustaan kaapuun joka pelolla ja ylivallalla yrittää ottaa kiinni niitä, jotka tietävät. Taistelu on turhaa, sillä Haijan kaltaisilla ei ole mitään hävittävää. 

Lapsikuiskaaja, Leikki ajatteli mielessään. Haija oli kuiskaaja, lapsikuiskaaja. Hän tiesi, että oli olemassa hevoskuiskaajia. Siitä oli tehty elokuvakin. Haija tuntui kuuluvan samaan heimoon. Haija puhui silloinkin, kun  ei sanonut mitään. Silmät kysyivät ja sydän vastasi.

Oletko sinä tavannut Haijan? Montako Haijaa sinä tunnet? 

Vai oletko sinäkin kenties Haija?